Neuleahdistus

Eilen pääsi itku. Se nyt ei sinänsä ole mitenkään kummallista tässä huushollissa näinä aikoina. Ihmeellinen raskaudenaikainen hormonicocktail saa aikaan itkun lähes ilman syytäkin. Yleensä itkun laukaisee kuitenkin jokin asia joka harmittaa, suututtaa, ärsyttää, kaduttaa jne. Tällä kertaa harvinaista oli se, että itku johtui neulomisesta. En muista kuin kerran aikaisemmin itekeneeni neulomisen takia ja se oli muutama vuosi sitten koulun päättötyönä tekemäni neuleen takia koska neule epäonnistui täydellisesti ja kuitenkin minun oli pakko esitellä se yleisölle, koska se oli iso osa päättötyötäni. En ala päättötyön epäonnistumista tässä sen kummemmin spekuloimaan, vaan korostan, että normaalisti jos johonkin neuletyöhön tulee virhe, puran työtä tyynen rauhallisesti sen verran, että saan virheen korjatuksi tai jos en jostain syystä ole tyytyväinen neulomisjälkeen puran koko työn ja aloitan alusta tai annan työn olla ja koitan oppia elämään sen kanssa. Eilen kuitenkin kävi niin, että olin neulonut tyttärelleni takkia, joka oli kaarroketta vaille valmis, siinä tapahtuikin jotain kummaa ja jostain ilmestyi ylimääräinen silmukka ja soppa oli valmis, itku tuli ja raivoissani purin neuleen. Siis KOKO neuleen, joka yhtä pientä silmukkavirhettä lukuun ottamatta oli ihan kelpo neuletta. Jos olisin ollut järkevä, olisin antanut työn huilata ja vaikka seuraavana päivänä ottanut selville, mistä virhe johtui ja olisiko sitä edes tarvinnut korjata, mutta minkäs teet, kun raskaana oleva nainen kiukustuu niin sille ei sitten voi mitään. Mieheni on onneksi tämän oppinut ja auttoi minua tyynen rauhallisena kerimään purkamani langan.

Huh, tulipa tarina. Hyvää tässä on se, että tästä takaiskusta huolimatta en aio luopua neulomisesta, olen sitä jo tänään jatkanut, muilla neuleilla tosin. Luulen kyllä, että kyseistä neuletta en enää kuitenkaan aloita vaan etsin langoille jonkun toisen mallin.