Huh, mikä kirja!

Joitakin vuosia sitten luin ensimmäisen Nicholas Sparksin kirjan(Viesti mereltä) ja se taisi olla ensimmäinen kirja, jota lukiessa on kyyneleet vierineet poskia pitkin. Enempää en kuitenkaan ole jostain syystä kirjailijan kirjoja lukenut ennen kuin nyt. Kirjastossa törmäsin sattumalta saman kirjailijan kirjaan Suojelusenkeli ja mieleen tuli tuo itketyskirja. Siksipä päätin kokeilla, millaisia tunteita tämä kyseinen kirja herättää.

Ensimmäiset tuntemukset kirjaa lukiessa oli lähinnä haukottelua ja alku sujuikin todella tahmeasti. Mietin, että onko tämä nyt kokonaan tätä, lällyä rakkaustarinaa, jota voi halutessaan lukea vaikka Harlequin-kirjoista ja josta minä olen jotenkin kasvanut ohi. Vielä joitakin vuosia sitten kirja oli mielestäni huono jos siinä ei ollut jonkin sortin rakkaustarinaa, mutta nykyään kaipaan kirjoilta paljon enemmän. Tämän kirjan kohdalla jotenkin kliseiset ja ennalta-arvattavat ihmissuhdekuviot saivat minut monta kertaa miettimään lukemisen lopettamista. Ajattelin, että jos ei kohta ala tapahtua, niin lopetan kirjan kesken. Takakannessa ollut teksti "Suojelusenkeli ei kalpene parhaimpienkaan psykologisten trillerien rinnalla, lukija kirjaa lukiessaan kylläkin!" sai minut jatkamaan lukemista ja puoleenväliin päästyäni alkoikin tapahtua. Loppu veikin sitten mukanaan jännittävillä juonenkäänteillään ja oli jotenkin hyvin erilainen kuin kirjan alkuosa. Ei se nyt ihan kalpenemaan ainakaan minua saanut, mutta ensimmäisten kahdensadan sivun perusteella en olisi todellakaan uskonut, että voisin suositella tätä kirjaa kenellekään. Nyt olen kuitenkin toista mieltä, kirja kannattaa lukea jos pitää psykologisista jännäreistä, vaikka tässä tapauksessa puolet kirjasta onkin jotain ihan muuta.

Tavaraähky

on vaivannut minua jo pitkään. Ahdistaa kaikki pöydillä, nurkissa, kaapeissa ja jaloissa pyörivä roina jota ei vaan osaa laittaa kiertoon tai heittää pois. Kummasti sitä ihminen vaan kiintyy tavaroihin joita ei oikeastaan edes tarvitse. Meiltä löytyy muun muassa:

• cd-levyjä, joita ei koskaan kuunnella
• kuntopyörä, jota on reilun vuoden aikana käytetty ehkä kymmenen kertaa (mutta joka on onneksi löytänyt uuden omistajan ja odottaa noutoa)
• astioita, jotka ovat kivan näköisiä, mutta niitä ei käytetä juuri koskaan
• monta monta kirjaa, jotka on kerran luettu eikä varmaan lueta toista kertaa
• verhoja, joista en enää niin välitä
• leluja, joilla lapset eivät leiki
• sisustusesineitä, jotka lymyilevät kaapissa, koska niille ei ole sopivaa paikkaa
• liikaa lakanoita
• liikaa pyyhkeitä
• isot kasat lehtiä joita selataan harvoin
• lankakeriä, joista en luultavasti tule tekemään mitään
• kattolamppuja, joille ei ole paikkaa
• lähes käyttämättömät kävelysauvat
• tauluja, joille ei ole paikkaa seinällä
• lipasto, jota inhoan, koska se on ruma ja imaisee sisäänsä kaikkea muuta tarpetonta

Tässä siis osa tavaroista, joille pitäisi jotain tehdä ja olenkin nyt aktiivisesti pyrkinyt eroon ensin isommista turhuuksista ja pikkuhiljaa myös pienemmistä tavaroista. Suoraan roskiin menevää tavaraakin on jo tullut muutama säkillinen, mutta pääasiassa pyrin kierrättämään suurimman osan. Huuto.netin kautta ovat uuden kodin jo löytäneet vanha kulmasohvamme, pinnasänky, hoitopöytä ja kuntopyörä. Netin kautta lahjoitin myös lastenammeen, jota käytettiin nykyään enää hyvin harvoin ja vei vaan paljon tilaa pienessä kylppärissämme. Turhasta eroon -projekti saa jatkoa, kun alan hinnoitella tavaroita kirpputorille. Parin viikon päästä olisi tarkoitus viedä nuo tavarat ja aikomuksena on laittaa hinnat sen verran alhaisiksi, että mahdollisimman paljon menisi kaupaksi.

Ei meillä tuota tavaraa kuitenkaan ole mitenkään erityisen paljon jos vertaa vaikka joihinkin tuttuihin. En oikeastaan edes tiedä, mistä tämä tavaraähky oikein on saanut alkunsa. Aiemmin olin ennemminkin tavarahamsteri. Ison perheen lapsena minulla ei pienenä ollut kovinkaan paljon mitään omaa, joten sitten, kun sai itse hankittua tavaroita, mistään ei halunnut luopua. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen ja kaikki tavarat, joille ei ole mitään paikkaa tai kunnollista käyttöä, alkoivat ahdistaa. Ja toisaalta, harkitsen nykyään myös hyvin tarkkaan, mitä ostan.

Täydellinen ystäväviikonloppu

Haaveilen mielessäni, että saisin kerrottua asioista tänne aina heti tuoreeltaan. Tai ainakin seuraavana päivänä. Onhan tämä minulle ikäänkuin julkinen päiväkirja, josta voin itsekin myöhemmin selailla mitä on tullut touhuttua, ajateltua ja tunnettua. Valitettavasti vaan aina menee aikaa, ennen kuin ehdin koneelle istahtaa niin pitkäksi aikaa, että saisin edes jotenkin järkevää tekstiä aikaiseksi. Siksi moni postaus jää laittamatta, kun tuntuu, että asiasta on kulunut jo liian kauan eikä sitä osaa enää niin hehkuttaa ja tapahtumien herättämät todelliset tunteet ovat jo saattaneet laimeta. Nyt on kuitenkin poikkeus. Vaikka eletään jo tiistaita ja arki on iskenyt päin näköä, elän vieläkin silmät loistaen viikonlopun jäljiltä.

Vietin erittäin harvinaista vapaata viikonloppua parhaiden ystävieni kanssa. Lapset olivat isukin kanssa kotona ja me lähdimme kolmen naisen voimin siskoni luokse eteläiseen Suomeen. Oli ihanaa saada aikaa ihan vain itselle ja tietysti myös kunnolla ystäville. Ystävyyssuhteiden hoitaminen kun tuppaa jäämään perhe-elämän jalkoihin. Viikonloppu piti sisällään hyvää ruokaa ja vähän juomaakin, shoppailua, saunomista, elokuvia ja tietenkin paljon puhetta, naurua ja itkuakin. Kaiken huippuna oli yllättävä sunnuntai. Aamulla heti herättyämme saimme kuulla, että olisi mahdollisuus päästä kuumailmapallolennolle ja pitihän tilaisuus käyttää hyväkseen. Oli kyllä aivan huikaiseva kokemus, jota tullaan muistelemaan varmasti pitkään. Ilmeisesti tuo viikonlopun herättämä ilo loisti meistä kaikista myös ulospäin, sillä kotimatkalla pysähdyimme hampurilaisille ja joku tuntematon vanhempi naishenkilö kysyi meiltä, että onko hampurilainen noin hyvää, kun kaikilla silmät loistaa. Ehkäpä syy oli jossain muualla kuin hampurilaisessa. Viimeistään tuossa tilanteessa tajusin, miten hyvin viikonloppu oli onnistunut ja miten paljon olin sitä kaivannut ja tarvinnut. Ja itse asiassa se teki varmasti hyvää meidän koko perheelle. Äiti sai ladata vähän akkuja ja lapset saivat viettää isukin kanssa aikaa. Ikäväkin ehti tulla, kotiin päästessä nimittäin tuli itku, onnesta.

Mummotyyny

Blogin alkuaikoina kerroin innostuksestani isoäidin neliöihin. Virkkasin niitä tuolloin muutaman, mutta sitten työ unohtui pitkäksi aikaa laatikkoon. Eräänä syksyisenä päivänä eli muutama kuukausi sitten pengoin neule/lankalaatikkoani yhdessä äskettäin neulomisesta innostuneen ystäväni kanssa ja mitäs sieltä löytyikään, vihreitä isoäidin neliöitä. Ystäväni kiinnostui niistä kovasti, eikä ihme, vihreä on ollut hänen lempivärinsä niin kauan kuin muistan. Niinpä vihjasin, että joulutontut saattoivat huomata hänen innostuksensa ja sain kipinän virkata neliöitä lisää. Ja tyynyhän siitä sitten tuli. Tosin se odottelee vieläkin omistajaansa sillä emme ole saaneet aikatauluja sovitettua yhteen ystävän työn ja meidän sairastelujen takia. Kamalaa, että minullakin on muka niin "kiire" etten ehdi ystäviä tavata, mutta totta puhuen meillä on sairastettu oikeastaan koko alkuvuosi. Ensin vesirokko, sitten mahatautia ja nyt poikasella luultavasti vauvarokko. Toivottavasti tämä nyt jo riittää ja voi taas pikkuhiljaa alkaa kaivautua kotiseinien sisältä ulos ja alkaa kohentaa sosiaalistakin elämää.