Joitakin vuosia sitten luin ensimmäisen Nicholas Sparksin kirjan(Viesti mereltä) ja se taisi olla ensimmäinen kirja, jota lukiessa on kyyneleet vierineet poskia pitkin. Enempää en kuitenkaan ole jostain syystä kirjailijan kirjoja lukenut ennen kuin nyt. Kirjastossa törmäsin sattumalta saman kirjailijan kirjaan Suojelusenkeli ja mieleen tuli tuo itketyskirja. Siksipä päätin kokeilla, millaisia tunteita tämä kyseinen kirja herättää.
Ensimmäiset tuntemukset kirjaa lukiessa oli lähinnä haukottelua ja alku sujuikin todella tahmeasti. Mietin, että onko tämä nyt kokonaan tätä, lällyä rakkaustarinaa, jota voi halutessaan lukea vaikka Harlequin-kirjoista ja josta minä olen jotenkin kasvanut ohi. Vielä joitakin vuosia sitten kirja oli mielestäni huono jos siinä ei ollut jonkin sortin rakkaustarinaa, mutta nykyään kaipaan kirjoilta paljon enemmän. Tämän kirjan kohdalla jotenkin kliseiset ja ennalta-arvattavat ihmissuhdekuviot saivat minut monta kertaa miettimään lukemisen lopettamista. Ajattelin, että jos ei kohta ala tapahtua, niin lopetan kirjan kesken. Takakannessa ollut teksti "Suojelusenkeli ei kalpene parhaimpienkaan psykologisten trillerien rinnalla, lukija kirjaa lukiessaan kylläkin!" sai minut jatkamaan lukemista ja puoleenväliin päästyäni alkoikin tapahtua. Loppu veikin sitten mukanaan jännittävillä juonenkäänteillään ja oli jotenkin hyvin erilainen kuin kirjan alkuosa. Ei se nyt ihan kalpenemaan ainakaan minua saanut, mutta ensimmäisten kahdensadan sivun perusteella en olisi todellakaan uskonut, että voisin suositella tätä kirjaa kenellekään. Nyt olen kuitenkin toista mieltä, kirja kannattaa lukea jos pitää psykologisista jännäreistä, vaikka tässä tapauksessa puolet kirjasta onkin jotain ihan muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti