Sånt är livet

Päivät sujahtaa ohi ihan huomaamatta. Muutaman tunnin kulutan koulunpenkillä, koitan ahkerasti oppia puhumaan ruotsia. Päästyäni vähän vaativampaan ryhmään, olen paljon motivoituneempi, kun joutuu oikeasti laittamaan itsensä vähän koetukselle. Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että saatan jopa joskus puhua ruotsia melko sujuvasti, jo nyt ajattelen välillä ruotsiksi eikä kaikkea tarvitse enää kääntää.

Suurin osa päivästä kuluu kuitenkin lasten kanssa touhutessa ja kotitöitä tehden. Nyt niitä taas jaksaa erilaisella innolla, kun on välillä kotoa pois ja tekee jotain ihan muuta. Tuntuu, että lapsetkin vaativat huomiota nyt enemmän kuin ennen, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää.

Odottelen jo kovasti vajaan kahden viikon päästä saapuvia Suomen vieraita, joita tuleekin sitten rytinällä. Lauantaina päivällä saamme vieraaksi lasten pikkuserkkuja äitinsä ja isovanhempiensa kera. Nämä samaiset isovanhemmat olivat myös lastemme varamummu ja -pappa, kun vielä asuimme Suomessa. Luvassa on siis varmasti mukava päivä. Vietämme tuolloin myös isännän siskontytön 1-vuotissynttäreitä, joten hulinaa tulee varmaan riittämään. Lauantai-iltana saammekin sitten viikoksi tänne ystäväpariskuntamme vauhdikkaiden poikiensa kera. Maltan tuskin odottaa, mutta jos päivät kuluu näin sutjakkaasti kuin tähän asti, niin hups vaan, on syyskuu ja odotus palkitaan.

Huh ja hei

Vierähtipä viikko niin nopsaa ettei ehtinyt täällä juuri edes pyörähtää. Nytkin vain pikaisesti päivitän kuulumisia. Oikeastaan pitäisi jo olla nukkumassa, vuorokausi vaihtuu ihan kohta, mutta jumituin juttelemaan pikkusiskon kanssa messengerissä, on niin valtava ikävä.

Alkuviikosta vietin viimeisiä lomapäiviä ja jännitin koulun/kurssin alkua niin kovasti, etten ehtinyt oikein edes tajuta, että ne ovat samalla myös viimeiset mammavapaapäivät. Siinä se meni, reilut kolme vuotta, ihan huomaamatta kotosalla. Elämäni antoisimmat vuodet, mutta toisaalta myös todella uuvuttavat. Nyt tuntuu taas hyvältä kun elämässä on jotain muutakin kuin äitiys. Aamuisin pitää oikeasti vähän ajatella, mitä pukee päälle ja peiliin tulee vilkaistua hieman useammin.

Kielikurssin alku sujui kovasta jännityksestä huolimatta oikein kivasti. Tosin huomasin jo ensimmäisenä päivänä, etten ehkä kuulukaan aloittelijoiden ryhmään. Vaikka kielitaitoni on erittäin ruosteessa, osaan kyllä oikeastaan kaikki kurssilla tulevat asiat. Ongelmani on siinä, etten uskalla puhua ruotsia. Jostain syystä vaadin itseltäni tässä asiassa täydellisyyttä enkä uskalla puhua, ennen kuin se kuulostaa täydelliseltä. Huomenna toivottavasti selviää, pääsenkö vähän vaativampaan ryhmään.

Nyt äkkiä unten maille, että jaksaa aamulla puuhastella lapsukaisten kanssa ennen kuin kouluunlähtö koittaa.

Pieni suuri sana

Tänään on taas vietetty parvekepäivää, kuten kuvat kertovat. Aika rento päivä siis. Parasta kuitenkin oli, kun tuo pieni valkopaitainen poika sanoi ensimmäistä kertaa tänään "äiti". Isit ja papat ja mummut sun muut on tulleet poikasen suusta jo pitkään ja selkeästi, isi tosin edelleen nenään lausuttuna, mutta minua tuo pikkuinen mies on kutsunut nimellä "akkajaajaaja", mikä tuntuu tarkoittavan kaikkea mahdollista mitä ei vielä oikein osaa sanoa. Tänä aamuna kuitenkin olohuoneessa istuessani poika könysi syliini ja sanoi tuon pienen sanan, joka sai jotain läikähtämään äidin sydämessä. Miten voikaan pienellä sanalla olla niin suuri vaikutus.

Ihana aamu. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja talo on hiljainen(lukuunottamatta tietysti alakerran konttorista kuuluvaa vaimeaa puhetta). Anoppi ja mukulat nukkuu ja saan nauttia omasta pienestä hetkestäni blogien seurassa kuuman kaakaokahvilasillisen kera.

Toissapäivänä vanha koulukaverini tuli kylään, oli koko päivän ja tuntui kuin olisin ollut Suomessa taas. Niin, no aikalailla samanlaistahan täällä on kuin Suomessakin, mutta oli ihana tavata pitkästä aikaa joku oikeasti suomalainen ja oma tuttu. Koska emme olleet nähneet vuoteen, monenlaista oli ehtinyt tapahtua kummallekin ja vaikka alkuun tuntui, että toinen on kovastikin muuttunut, lopulta paljastui, että sama ihminenhän se siellä kuitenkin on. Se on muuten ihana tunne, kun tapaa vanhan tutun ja luulee, ettei häntä tunne enää, että aika on tehnyt tehtävänsä, ja ihminen olisi jotenkin kovastikin muuttunut, mutta hetken kuluttua huomaakin, että se perusluonne, mikä ihmisellä on, ei paljonkaan muutu. Toki jos aikaa olisi kulunut kymmenen vuotta, tilanne saattaisi olla hieman eri.

Eilen vietimme runsaasti aikaa parvekkeella, jota siivoilin tuossa iltana eräänä. Vaihtelin vähän kalusteiden paikkaa ja nyt siellä voi oikeasti oleskella. Aiemmin se tuntui olevan vain tavaroiden säilytyspaikka ja talon isännän tupakkapaikka. Nyt siellä mahtuu kuivattamaan pyykkiä ja istuskelemaan ja lapsillakin on hieman tilaa leikkiä. Parasta huvia tosin tuntui ainakin eilen olevan kaiteen yli kurkistelu ja papalle ja asiakkaille vilkuttelu. Pihapiirissä on siis kaivotarvikefirma(tai jotain sinnepäin), jossa lasten pappa(puoli) on töissä. Sen takia pihalle ei voi oikein päiväsaikaan mennä, mutta onneksi on parveke.

Sinnepä taidan nytkin suunnistaa kirjani kera vielä ennen kuin lapsukaiseni herää. Olen muuten lukenut uskomattoman paljon kirjoja tänä kesänä. Telkkaria katson nykyisin todella vähän, johtuen ehkä siitä, ettei täällä tunnu tulevan paljonkaan minua kiinnostavaa ohjelmaa. Kaiken liikenevän vapaan ajan käytänkin sitten lukemiseen. Ja yllättäen minulta onkin löytynyt jemmasta aika monta kirjaa jota en ole vielä ehtinyt lukemaan ollenkaan. Voisin ehkäpä muutaman kirjapostauksenkin tekaista taas jossain välissä.

Yllätysvieras

Eilen sain kuulla, että entinen opiskelukaverini on tullut pyörähtämään Ruotsissa. En olekaan nähnyt häntä vuoteen, kun en jaksanut kevätuupumuksen aikaan raahautua edes hänen kolmekymppisilleen. Nytpä siis odottelen häntä saapuvaksi. Ensimmäinen vieras Suomesta, jospa sekin vähän lievittäisi koti-ikävää.

Paluu arkeen

Viikonloppu tuli ja meni. Talo oli täynnä hulinaa, mutta itselläni oli jotenkin ontto ja yksinäinen olo. Koti-ikävä meinaa välillä kaihertaa ja varsinkin, kun katselimme kuvia entisestä kodistamme Suomessa ja tyllerö itki ja sanoi, että haluaa omaan kotiin, ei ollut itselläkään itku kaukana. En tosin kaipaa niinkään vanhaa kotia vaan kaikkia rakkaita ihmisiä, joita ei voi enää tuosta noin vain lähteä tapaamaan. Ei varsinkaan nyt, kun raha-asiat ovat vielä täällä aivan rempallaan. Ja vaikka tulen hyvin toimeen isännän perheen kanssa, minulle tulee välillä täällä tosi ulkopuolinen olo. Onhan heillä muilla yhteinen menneisyys ja aika erilainen tausta kuin minulla.

Tiesin toki etukäteen, että tällaisia tunteita tulee varmasti jossain vaiheessa ja uskon kyllä, että näistä pääsee yli, mutta ei näihin silti osaa kunnolla varautua. Välillä, varsinkin viikonlopun aikana on ollut sellainen olo, että on tehnyt mieli hypätä ensimmäiseen laivaan tai lentokoneeseen ja palata Suomeen, mutta enpä sitä kyllä ihan tosissani tekisi vaikka siihen tarjoutuisi tilaisuuskin. Kuitenkin, kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat täällä.

Ehkäpä tätä ikävää lievittää hieman se, että noin kuukauden kuluttua ihanainen ystäväperheemme saapuu tänne viikoksi. Tuskin maltan odottaa. Tuntuu niin oudolta, kun aiemmin on tottunut näkemään heitä vähintään kerran kuussa ja nyt ei olla nähty yli kahteen kuukauteen ja vielä täytyy kuukausi odottaa.

Näissä fiiliksissä lähtee siis käyntiin viimeinen kokonainen lomaviikkoni. Ensi viikon puolessa välissä aloitan kielikurssin, mikä toivottavasti sekin helpottaa sopeutumistani tänne. Mutta hui, kuinka minua jännittää.. Toisaalta odotan kyllä innolla.