Hellurei

Nyt on kiire. Ei onneks semmosella stressaavalla tavalla vaan sellanen mukavan kutkuttava määrä pakollista tekemistä, että pysyy mieli virkeänä eikä ehdi miettiä (turhia) ikäviä asioita. Jatkoin ruotsin opiskelua, nyt aika paljon tiiviimmällä tahdilla ja tekemistä on paljon enemmän kuin aikaisemmin, tätä voi kutsua jo opiskeluksi. Lisäksi minulla on yhteiskuntaopin kurssi, jonka ensimmäinen tunti oli tänään ja sanoisinko, että huhhuh. Opettaja puhui aika nopeaa ja epäselvää ruotsia ja olin aika pihalla ja menin kyllä aivan jäihin kun hän yhtäkkiä kysyi minulta jotain euron vaikutuksesta Suomessa tai näin ainakin ymmärsin. En tietenkään osannut vastata oikein mitään ja nuo on juuri niitä tilanteita jotka kyllä syö itseluottamusta puhumisen suhteen. Mutta toisaalta huomaan myös edistyneeni, kävin nimittäin useamman lauseen sisältävän keskustelun ruotsiksi italialaisen miehen kanssa, kun tallustelimme yhtä matkaa asemalle. Ehkäpä minä vielä opin selviytymään tilanteesta kuin tilanteesta täällä vaikka viimeaikaiset tuntemukset on olleet jotain ihan muuta. Mieli on ollut aika matalalla ja Suomi-ikävä onkin kaihertanut enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin täällä ollessa. Nyt kuitenkin on taas ainakin toistaiseksi paremmat fiilikset, ehkäpä juuri siksi, että on jotain järkevää tekemistä.

Koulujuttujen ja lastenhoidon ja kotitöiden lisäksi ei kyllä sitten paljon muuta ehdikään. Toivoisin toki, että aikaa löytyisi edes hieman esimerkiksi neulomiselle, ulkoilulle, kirjeiden kirjoittamiselle(Jenni, tiedät kai mistä puhun ja ajatuksissani olen tehnyt sen jo monta kertaa..=/), BLOGILLE(yksi sisustuspostaus on jo luonnosvaiheessa ja muitakin ideoita mielessä pyörii), lapsille(muutakin kuin syöttämistä yms hoitamista), omasta itsestä huolehtimiselle sekä parisuhteelle. 

Voihan blogihiljaisuus

Jälleen kerran on tauko päässyt venähtämään liian pitkäksi ja inhoan sitä aina selitellä, mutta jotenkin tuntuu, että on pakko. Osasyynä harvoin postaamiseen on se, että tämänhetkisessä asuinpaikassamme tietokone sijaitsee ns. eteisaulassa, josta kuljetaan joka paikkaan, keittiöön, olohuoneeseen, vessaan jne. Trafiikki tietokoneen ympärillä on siis melkoinen ja vaikka täällä ei kukaan kyttääkään, mitä joku tietokoneella tekee, minua ahdistaa suunnattomasti jos en saa kirjoittaa blogiini rauhassa. Niinpä kirjoitan nytkin illalla, kun kaikki muut ovat nukkumassa. Yleensä en kuitenkaan tätäkään jaksa harrastaa, koska olen liian väsynyt keskittyäkseni kirjoittamaan edes jollain tasolla järkeviä lauseita. Nytkin tekee tiukkaa, mutta päätin silti pikaisesti kertoa kuulumisia.

Olen ollut taas vaihteeksi kotosalla, kun toissa viikolla minulle yhtäkkiä ilmoitettiin, että olen selvittänyt SFI:n (svenska för invandrare) eikä minun enää tarvi käydä kyseistä kurssia. Olin vähän ihmeissäni, koska mielestäni en edelleenkään osaa PUHUA ruotsia kovin hyvin. Toki kielioppiasiat on minulle aika helppoja ja osaan aika hyvin kirjoittaa, kun saan rauhassa miettiä, mutta kun pitäisi alkaa puhumaan, niin usein tuntuu, että kaikki sanat katoaa päästä jonnekin. Siksipä ilmoittauduin komvuxiin opiskelemaan vähän lisää ruotsia ja lisäksi yhteiskuntaoppia, jotta olisin vähän paremmin perillä siitä, miten täällä kaikki oikein toimii. En tosin vielä ole saanut tietoa olenko mahdollisesti päässyt noille kursseille, mutta toivon sitä kovasti.

Haaveilen kovasti omasta kodista. Olisi niin ihanaa purkaa nuo nurkissa lojuvat pahvilaatikot ja käyttää kaikkia omia tavaroita. Ja ennen kaikkea haluaisin päästä sisustamaan oman mielen mukaan. Mietinkin tässä, että voisin (ehkä, mahdollisesti, en lupaa mitään) tehdä piakkoin sisustuspostauksen eli vähän suunnitella sitä millaista sisustusta olen päässäni miettinyt tulevaan kotiin, jota ei kylläkään vielä ole edes tiedossa, valitettavasti. Aika kiven alla tuntuu asunnot olevan.

Kolmården

Nyt niitä lupailemiani kuvia Kolmårdenin reissusta. Kovin paljon sanottavaa en kyseisestä paikasta keksi, se on ehkä itse koettava. Kolmården on todella käymisen arvoinen paikka, vaikka lippujen hinnat hieman hirvittääkin, meidän perheeltä tuli maksamaan euroissa vähän päälle satasen, vaikka poikanen pääsi vielä ilmaiseksi. Mutta onhan siellä paljon nähtävää ja koettavaa, eikä kaduta, että tuli käytyä.

Olipa viikko!

Toisinaan tuntuu, ettei elämässä tapahdu viikon aikana juuri mitään. Arkirutiinit vain toistuu ja päivät lipuu ohi melkein huomaamatta. Joskus taas on viikkoja, jolloin tapahtuu enemmän kuin joskus koko kuukauden aikana. Kulunut viikko oli totisesti sellainen. Saatiin kahdet eri vieraat Suomesta, käytiin Kolmårdenissa, Ikeassa( missä osasin jopa tilata ruokaa itse koko porukalle ruotsiksi, hyvä minä!), shoppailtiin Kista Galleriassa ja seikkailtiin kävellen Gamla Stanissa ja vähän sen ympärilläkin. Kaiken tämän keskellä sairastimme vielä vuoronperään mahataudin, joten nyt olo on aika naatti. Lupaan pian laittaa kuvia Kolmårdenista ja Gamla Stanista, nyt tahtoo vaan nukkumaan...zzzzzz

Sånt är livet

Päivät sujahtaa ohi ihan huomaamatta. Muutaman tunnin kulutan koulunpenkillä, koitan ahkerasti oppia puhumaan ruotsia. Päästyäni vähän vaativampaan ryhmään, olen paljon motivoituneempi, kun joutuu oikeasti laittamaan itsensä vähän koetukselle. Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan siltä, että saatan jopa joskus puhua ruotsia melko sujuvasti, jo nyt ajattelen välillä ruotsiksi eikä kaikkea tarvitse enää kääntää.

Suurin osa päivästä kuluu kuitenkin lasten kanssa touhutessa ja kotitöitä tehden. Nyt niitä taas jaksaa erilaisella innolla, kun on välillä kotoa pois ja tekee jotain ihan muuta. Tuntuu, että lapsetkin vaativat huomiota nyt enemmän kuin ennen, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää.

Odottelen jo kovasti vajaan kahden viikon päästä saapuvia Suomen vieraita, joita tuleekin sitten rytinällä. Lauantaina päivällä saamme vieraaksi lasten pikkuserkkuja äitinsä ja isovanhempiensa kera. Nämä samaiset isovanhemmat olivat myös lastemme varamummu ja -pappa, kun vielä asuimme Suomessa. Luvassa on siis varmasti mukava päivä. Vietämme tuolloin myös isännän siskontytön 1-vuotissynttäreitä, joten hulinaa tulee varmaan riittämään. Lauantai-iltana saammekin sitten viikoksi tänne ystäväpariskuntamme vauhdikkaiden poikiensa kera. Maltan tuskin odottaa, mutta jos päivät kuluu näin sutjakkaasti kuin tähän asti, niin hups vaan, on syyskuu ja odotus palkitaan.

Huh ja hei

Vierähtipä viikko niin nopsaa ettei ehtinyt täällä juuri edes pyörähtää. Nytkin vain pikaisesti päivitän kuulumisia. Oikeastaan pitäisi jo olla nukkumassa, vuorokausi vaihtuu ihan kohta, mutta jumituin juttelemaan pikkusiskon kanssa messengerissä, on niin valtava ikävä.

Alkuviikosta vietin viimeisiä lomapäiviä ja jännitin koulun/kurssin alkua niin kovasti, etten ehtinyt oikein edes tajuta, että ne ovat samalla myös viimeiset mammavapaapäivät. Siinä se meni, reilut kolme vuotta, ihan huomaamatta kotosalla. Elämäni antoisimmat vuodet, mutta toisaalta myös todella uuvuttavat. Nyt tuntuu taas hyvältä kun elämässä on jotain muutakin kuin äitiys. Aamuisin pitää oikeasti vähän ajatella, mitä pukee päälle ja peiliin tulee vilkaistua hieman useammin.

Kielikurssin alku sujui kovasta jännityksestä huolimatta oikein kivasti. Tosin huomasin jo ensimmäisenä päivänä, etten ehkä kuulukaan aloittelijoiden ryhmään. Vaikka kielitaitoni on erittäin ruosteessa, osaan kyllä oikeastaan kaikki kurssilla tulevat asiat. Ongelmani on siinä, etten uskalla puhua ruotsia. Jostain syystä vaadin itseltäni tässä asiassa täydellisyyttä enkä uskalla puhua, ennen kuin se kuulostaa täydelliseltä. Huomenna toivottavasti selviää, pääsenkö vähän vaativampaan ryhmään.

Nyt äkkiä unten maille, että jaksaa aamulla puuhastella lapsukaisten kanssa ennen kuin kouluunlähtö koittaa.

Pieni suuri sana

Tänään on taas vietetty parvekepäivää, kuten kuvat kertovat. Aika rento päivä siis. Parasta kuitenkin oli, kun tuo pieni valkopaitainen poika sanoi ensimmäistä kertaa tänään "äiti". Isit ja papat ja mummut sun muut on tulleet poikasen suusta jo pitkään ja selkeästi, isi tosin edelleen nenään lausuttuna, mutta minua tuo pikkuinen mies on kutsunut nimellä "akkajaajaaja", mikä tuntuu tarkoittavan kaikkea mahdollista mitä ei vielä oikein osaa sanoa. Tänä aamuna kuitenkin olohuoneessa istuessani poika könysi syliini ja sanoi tuon pienen sanan, joka sai jotain läikähtämään äidin sydämessä. Miten voikaan pienellä sanalla olla niin suuri vaikutus.

Ihana aamu. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja talo on hiljainen(lukuunottamatta tietysti alakerran konttorista kuuluvaa vaimeaa puhetta). Anoppi ja mukulat nukkuu ja saan nauttia omasta pienestä hetkestäni blogien seurassa kuuman kaakaokahvilasillisen kera.

Toissapäivänä vanha koulukaverini tuli kylään, oli koko päivän ja tuntui kuin olisin ollut Suomessa taas. Niin, no aikalailla samanlaistahan täällä on kuin Suomessakin, mutta oli ihana tavata pitkästä aikaa joku oikeasti suomalainen ja oma tuttu. Koska emme olleet nähneet vuoteen, monenlaista oli ehtinyt tapahtua kummallekin ja vaikka alkuun tuntui, että toinen on kovastikin muuttunut, lopulta paljastui, että sama ihminenhän se siellä kuitenkin on. Se on muuten ihana tunne, kun tapaa vanhan tutun ja luulee, ettei häntä tunne enää, että aika on tehnyt tehtävänsä, ja ihminen olisi jotenkin kovastikin muuttunut, mutta hetken kuluttua huomaakin, että se perusluonne, mikä ihmisellä on, ei paljonkaan muutu. Toki jos aikaa olisi kulunut kymmenen vuotta, tilanne saattaisi olla hieman eri.

Eilen vietimme runsaasti aikaa parvekkeella, jota siivoilin tuossa iltana eräänä. Vaihtelin vähän kalusteiden paikkaa ja nyt siellä voi oikeasti oleskella. Aiemmin se tuntui olevan vain tavaroiden säilytyspaikka ja talon isännän tupakkapaikka. Nyt siellä mahtuu kuivattamaan pyykkiä ja istuskelemaan ja lapsillakin on hieman tilaa leikkiä. Parasta huvia tosin tuntui ainakin eilen olevan kaiteen yli kurkistelu ja papalle ja asiakkaille vilkuttelu. Pihapiirissä on siis kaivotarvikefirma(tai jotain sinnepäin), jossa lasten pappa(puoli) on töissä. Sen takia pihalle ei voi oikein päiväsaikaan mennä, mutta onneksi on parveke.

Sinnepä taidan nytkin suunnistaa kirjani kera vielä ennen kuin lapsukaiseni herää. Olen muuten lukenut uskomattoman paljon kirjoja tänä kesänä. Telkkaria katson nykyisin todella vähän, johtuen ehkä siitä, ettei täällä tunnu tulevan paljonkaan minua kiinnostavaa ohjelmaa. Kaiken liikenevän vapaan ajan käytänkin sitten lukemiseen. Ja yllättäen minulta onkin löytynyt jemmasta aika monta kirjaa jota en ole vielä ehtinyt lukemaan ollenkaan. Voisin ehkäpä muutaman kirjapostauksenkin tekaista taas jossain välissä.

Yllätysvieras

Eilen sain kuulla, että entinen opiskelukaverini on tullut pyörähtämään Ruotsissa. En olekaan nähnyt häntä vuoteen, kun en jaksanut kevätuupumuksen aikaan raahautua edes hänen kolmekymppisilleen. Nytpä siis odottelen häntä saapuvaksi. Ensimmäinen vieras Suomesta, jospa sekin vähän lievittäisi koti-ikävää.

Paluu arkeen

Viikonloppu tuli ja meni. Talo oli täynnä hulinaa, mutta itselläni oli jotenkin ontto ja yksinäinen olo. Koti-ikävä meinaa välillä kaihertaa ja varsinkin, kun katselimme kuvia entisestä kodistamme Suomessa ja tyllerö itki ja sanoi, että haluaa omaan kotiin, ei ollut itselläkään itku kaukana. En tosin kaipaa niinkään vanhaa kotia vaan kaikkia rakkaita ihmisiä, joita ei voi enää tuosta noin vain lähteä tapaamaan. Ei varsinkaan nyt, kun raha-asiat ovat vielä täällä aivan rempallaan. Ja vaikka tulen hyvin toimeen isännän perheen kanssa, minulle tulee välillä täällä tosi ulkopuolinen olo. Onhan heillä muilla yhteinen menneisyys ja aika erilainen tausta kuin minulla.

Tiesin toki etukäteen, että tällaisia tunteita tulee varmasti jossain vaiheessa ja uskon kyllä, että näistä pääsee yli, mutta ei näihin silti osaa kunnolla varautua. Välillä, varsinkin viikonlopun aikana on ollut sellainen olo, että on tehnyt mieli hypätä ensimmäiseen laivaan tai lentokoneeseen ja palata Suomeen, mutta enpä sitä kyllä ihan tosissani tekisi vaikka siihen tarjoutuisi tilaisuuskin. Kuitenkin, kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat täällä.

Ehkäpä tätä ikävää lievittää hieman se, että noin kuukauden kuluttua ihanainen ystäväperheemme saapuu tänne viikoksi. Tuskin maltan odottaa. Tuntuu niin oudolta, kun aiemmin on tottunut näkemään heitä vähintään kerran kuussa ja nyt ei olla nähty yli kahteen kuukauteen ja vielä täytyy kuukausi odottaa.

Näissä fiiliksissä lähtee siis käyntiin viimeinen kokonainen lomaviikkoni. Ensi viikon puolessa välissä aloitan kielikurssin, mikä toivottavasti sekin helpottaa sopeutumistani tänne. Mutta hui, kuinka minua jännittää.. Toisaalta odotan kyllä innolla.

Huomenta!

Heräsinpä tänä aamuna jo ennen isännän herätyskelloa eli vähän viiden jälkeen. Jos jaksaisin, tekisin niin joka aamu, sillä se on tällä hetkellä ainoa keino saada hieman omaa hiljaista aikaa. Nautiskelin aikaisen aamukahvin töihin lähtevien talon miesten kanssa ja paistoin isännälle evääksi ja itselleni aamupalaksi pannuleipää. Miesten lähdettyä töihin minulla on ollut runsaasti aikaa lukea läpi kaikki ne miljoonat (no ei nyt ihan) blogitekstit, jotka ovat jääneet viime aikoina lukematta kun en vaan yksinkertaisesti ole ehtinyt koneella useinkaan istumaan muutamaa minuuttia kauempaa.

Pyykkiruljanssi jatkuu tänäänkin pyyhe- ja valkopyykin muodossa. Lisäksi on perjantai, mikä minulle tarkoittaa siivouspäivää. Koko talo on käytävä läpi ainakin imurin kanssa ja keittiön lattia on kuurattava kunnolla, täällä kun majailee pieni syömään opetteleva vajaa kaksivuotias, joka tiputtelee milloin mitäkin lattialle vahingossa tahallaan. Viikonlopuksi talo tulee taas täyteen ihmisiä, mikä tuntuukin mukavalta vaihtelulta arki-iltoihin verrattuna, varsinkin, kun muutama viime viikonloppu on ollut hiljaisempaa.

Pannuleivästä tuli mieleen, että mainittakoon nyt täälläkin, että olemme isännän kanssa aloittaneet karppaamisen. Tavoitteena on saada painoa hieman alas ja toki muutenkin parempaa oloa itselle. Tosin meillä tämä karppaaminen on vielä aika opettelua ja välillä tulee retkahdettua, kuten eilen kun teki niin kovasti mieli hernekeittoa ja ruisleipää jota muut söivät. Muuten en ole kyllä leipää, pastaa enkä riisiä kaivannut yhtään, minulle maistuu paljon paremmin erilaiset lihat/kalat/kana salaatin kera. Perunaa tekee välillä mieli, varsinkin kun uudet perunat maistuu niiiin hyvältä voin kanssa ja on myönnettävä, että maistoinkin ihan vaan yhden perunan omasta "kasvimaasta", josta laitoin eilen kuvan.

I dag

Tutkailtiin "kasvimaata"...

...ja maisteltiin sieltä porkkanaa...

Ihmeteltiin ötökkää puutarhatuolissa...

ja omenoita takapihan puissa

Lopuksi huilattiin rinsessatuolissa

Mukava tavallinen arkipäivä, vielä ei ole kiire minnekään.

Ei näy, ei kuulu

Uuden maan, uuden tilapäiskodin ja kaikkien niihin liittyvien asioiden(mm. kielen) opettelu vie niin paljon aikaa ja energiaa, ettei jaksa oikein jäsennellä ajatuksiaan sen verran järkevään muotoon, että niitä viitsisi täällä julkaista. Siitä hiljaisuus. Nyt on kuitenkin suunitelmissa otta tavaksi joka päivä kirjottaa jotain pientä, että itsekin jälkeenpäin muistaisi miten pyörällä päästään sitä onkaan ollut. Ja ehkä jotain kuvamateriaalikin on jossain välissä luvassa jos vain viitsin kunnostautua sillä saralla.

Tänään on ollut pyykkipäivä. Pesukone hajosi viikonloppuna ja pyykkiä ei oltu silloin pesty muutamaan päivään joten sitä oli jo hitusen kertynyt. Tänään saatiin viimein uusi pesukone ja sitä onkin nyt opeteltu käyttämään ja viikon aikana kertynyttä pyykkivuorta valloitettu oikein urakalla. Neljän aikuisen ja kahden pienen lapsen taloudessa pyykkiä ehtii viikossa kertyä aikalailla. Varsinkin kun toinen lapsista vielä opettelee vessassa käymistä ja vahinkoja tulee melkein päivittäin, aina kun ei muista kertoa, että pissattaa tai äiti ei muista kysyä.

Eilen kävin eräällä koululla ns. haastattelussa kielikurssia varten ja täytyy kyllä sanoa, että parin viikon päästä alkava kurssi tulee ihan tarpeeseen. Aika avutonta minun ruotsin puhumiseni vielä on. Ymmärrän kyllä aika hyvin jos puhutaan suht selkeästi, mutta itse en uskalla oikein puhua, kun tuntuu, että jokaista sanaa pitää aina miettiä liian kauan. Mutta jospa siitä kurssista olisi apua ja alkaisi tämä elämä täällä sujua vähän paremmin kun ei joka paikkaan tarvisi tulkkia mukaan.

Vi bor i Sverige

Kyllä vain, olemme muuttaneet Ruotsiin, siksi on taas hitusen ollut taukoa postaamisessa.. Isäntä aloitti maanantaina työt täällä ja minä olen vielä lasten kanssa kotona kunhan saadaan noita virallisia asioita hoidettua, että voin sitten mennä työkkäriin ja mahdollisesti kielikurssille, koska minun ruotsintaitoni rajoittuu aikalailla siihen, että ymmärrän kohtalaisen sujuvasti ruotsia. Puhuminen onkin sitten vaikeampaa. Kerron muutosta lisää kunhan on kunnolla aikaa ja löydän kameran laturin jostain laatikoiden kätköistä, että voin jonkun kuvankin laittaa tämänhetkisestä (väliaikaisesta) kodistamme.

Torstai on toivoa täynnä

Päänsärky huhuilee jossain ohimoilla. Kohta on varmaan taas hiippailtava lääkekaapille. Tuo päänsärky on ollut seuranani viime päivinä aika usein. Syykin on selvä. Silmälasini ovat olleet jo kauan liian heikot. Viime viikonloppuna kävin optikolla, mutta kas, hän ei saanutkaan näköäni tutkittua, koska silmieni lihakset ovat kuulemma jotenkin krampissa, joten silmälääkäri kutsuu. Tänään olisi siis aika lääkärille ja toivottavasti saan kunnon näöntarkkuudet. Mietin tässä, että omasta itsestä huolehtiminen on kyllä jäänyt todella vähälle lasten syntymän jälkeen. Oikeastaan asiat tulee hoidettua vasta sitten, kun hoitamattomuus alkaa haitata elämää, mikä ei ole ollenkaan järkevää. Silmälasien lisäksi tämä koskee kohdallani ainakin hampaita ja myös kunnosta huolehtiminen on jäänyt retuperälle.

Jos nyt kuitenkin hoitaisi asian kerrallaan ja ensimmäisenä on vuorossa siis nuo silmälasit. Suunnittelin tilaavani lasit Favopticilta, josta voi tilata kehyksiä kotiin sovitettavaksi ja sitten lähettää kopio omasta silmälasireseptistä. Lasit saa sieltä hyvin edulliseen hintaan ja mieheni nykyiset lasit on tilattu sieltä ja on olleet erittäin hyvät, vaikka joutuvat päivittäin melko kovalle koetukselle. Ainoastaan kehyksistä on hieman maali irronnut, mikä ei tuolla kulutuksella ole ihme. Linssit ovat paljon paremmassa kunnossa kuin eräissä yli kolmensadan euron laseissa, joissa piti olla naarmuuntumattomat linssit.

Itse siis jo tilasin yhden satsin sovituskehyksiä, mutta niistä ei sopivia löytynyt, mutta kunhan ne palautuvat järjestelmään, niin tilaan uudet, joista sitten toivottavasti tärppää. Kehyksiähän saa tilata kerralla kuudet ja niistä ei tarvitse mitään maksaa. Kätevä systeemi, sanon minä. Itselleni lähtee sovitukseen ainakin nämä kehykset:

kuvat täältä

Tänään

olen nuhanenä, lapset kiukuttelevat kun en jaksa viedä niitä pihalle, odotellaan lumen sulamista ja toppavaatteista luopumista. Poikanen kiipeilee joka paikkaan, mutta osaa onneksi myös tulla alas. Tehdään junanradasta rinkuloita, joissa on kiva pyöriä, jokaiselle oma. Pää täynnä hoidettavia ja mietittäviä asioita. Isoja. Koko loppuelämään vaikuttavia. Eilen kaikki näytti vielä toivottomalta, mutta tänään tuntuu paremmalta. Voisinpa joskus lopettaa tämän stressaamisen ja pessimismin. Nyt menen kahvin keittoon jos vaikka ajatus vähän kirkastuisi.

Uusi lempparilimppari

kuva täältä

En todellakaan ole mikään hirmuinen limsanlitkijä, juon limsaa lähinnä jos sitä on vaikka kylässä tarjolla tai syödessäni (harvoin) jossain pikaruokapaikassa. Nyt kuitenkin törmäsin sattumalta sellaiseen virvoitusjuomaan, että pakko ihan täälläkin mainostaa. Harvoin siis itse ostan mitään limsaa ja tälläkin kertaa menin kauppaan hakemaan vesipulloa, kun olin muksujen kanssa pitkällä lenkillä, enkä tajunnut kotoa ottaa vettä mukaan. Juomahyllyllä kuitenkin törmäsin näihin ja se niistä kulutetuista kaloreista. Kaikista houkuttelevimmalta vaikutti tuo ensimmäinen eli Tunturituuli(lakka&hunaja) ja sen nappasinkin matkaani ja uusi lemppari oli löytynyt. Toki haluan joskus maistaa myös muita makuja, jotka ovat Metsän kuningatar(mustikka&vadelma) ja Erämaan kutsu(puolukka&vanilja), mutta, veikkaanpa, että Tunturituuli vie voiton. Kyseiset juomat ovat siis kotimaisia, säilöntäaineettomia ja lähdevedestä valmistettuja.

Huh, mikä kirja!

Joitakin vuosia sitten luin ensimmäisen Nicholas Sparksin kirjan(Viesti mereltä) ja se taisi olla ensimmäinen kirja, jota lukiessa on kyyneleet vierineet poskia pitkin. Enempää en kuitenkaan ole jostain syystä kirjailijan kirjoja lukenut ennen kuin nyt. Kirjastossa törmäsin sattumalta saman kirjailijan kirjaan Suojelusenkeli ja mieleen tuli tuo itketyskirja. Siksipä päätin kokeilla, millaisia tunteita tämä kyseinen kirja herättää.

Ensimmäiset tuntemukset kirjaa lukiessa oli lähinnä haukottelua ja alku sujuikin todella tahmeasti. Mietin, että onko tämä nyt kokonaan tätä, lällyä rakkaustarinaa, jota voi halutessaan lukea vaikka Harlequin-kirjoista ja josta minä olen jotenkin kasvanut ohi. Vielä joitakin vuosia sitten kirja oli mielestäni huono jos siinä ei ollut jonkin sortin rakkaustarinaa, mutta nykyään kaipaan kirjoilta paljon enemmän. Tämän kirjan kohdalla jotenkin kliseiset ja ennalta-arvattavat ihmissuhdekuviot saivat minut monta kertaa miettimään lukemisen lopettamista. Ajattelin, että jos ei kohta ala tapahtua, niin lopetan kirjan kesken. Takakannessa ollut teksti "Suojelusenkeli ei kalpene parhaimpienkaan psykologisten trillerien rinnalla, lukija kirjaa lukiessaan kylläkin!" sai minut jatkamaan lukemista ja puoleenväliin päästyäni alkoikin tapahtua. Loppu veikin sitten mukanaan jännittävillä juonenkäänteillään ja oli jotenkin hyvin erilainen kuin kirjan alkuosa. Ei se nyt ihan kalpenemaan ainakaan minua saanut, mutta ensimmäisten kahdensadan sivun perusteella en olisi todellakaan uskonut, että voisin suositella tätä kirjaa kenellekään. Nyt olen kuitenkin toista mieltä, kirja kannattaa lukea jos pitää psykologisista jännäreistä, vaikka tässä tapauksessa puolet kirjasta onkin jotain ihan muuta.

Tavaraähky

on vaivannut minua jo pitkään. Ahdistaa kaikki pöydillä, nurkissa, kaapeissa ja jaloissa pyörivä roina jota ei vaan osaa laittaa kiertoon tai heittää pois. Kummasti sitä ihminen vaan kiintyy tavaroihin joita ei oikeastaan edes tarvitse. Meiltä löytyy muun muassa:

• cd-levyjä, joita ei koskaan kuunnella
• kuntopyörä, jota on reilun vuoden aikana käytetty ehkä kymmenen kertaa (mutta joka on onneksi löytänyt uuden omistajan ja odottaa noutoa)
• astioita, jotka ovat kivan näköisiä, mutta niitä ei käytetä juuri koskaan
• monta monta kirjaa, jotka on kerran luettu eikä varmaan lueta toista kertaa
• verhoja, joista en enää niin välitä
• leluja, joilla lapset eivät leiki
• sisustusesineitä, jotka lymyilevät kaapissa, koska niille ei ole sopivaa paikkaa
• liikaa lakanoita
• liikaa pyyhkeitä
• isot kasat lehtiä joita selataan harvoin
• lankakeriä, joista en luultavasti tule tekemään mitään
• kattolamppuja, joille ei ole paikkaa
• lähes käyttämättömät kävelysauvat
• tauluja, joille ei ole paikkaa seinällä
• lipasto, jota inhoan, koska se on ruma ja imaisee sisäänsä kaikkea muuta tarpetonta

Tässä siis osa tavaroista, joille pitäisi jotain tehdä ja olenkin nyt aktiivisesti pyrkinyt eroon ensin isommista turhuuksista ja pikkuhiljaa myös pienemmistä tavaroista. Suoraan roskiin menevää tavaraakin on jo tullut muutama säkillinen, mutta pääasiassa pyrin kierrättämään suurimman osan. Huuto.netin kautta ovat uuden kodin jo löytäneet vanha kulmasohvamme, pinnasänky, hoitopöytä ja kuntopyörä. Netin kautta lahjoitin myös lastenammeen, jota käytettiin nykyään enää hyvin harvoin ja vei vaan paljon tilaa pienessä kylppärissämme. Turhasta eroon -projekti saa jatkoa, kun alan hinnoitella tavaroita kirpputorille. Parin viikon päästä olisi tarkoitus viedä nuo tavarat ja aikomuksena on laittaa hinnat sen verran alhaisiksi, että mahdollisimman paljon menisi kaupaksi.

Ei meillä tuota tavaraa kuitenkaan ole mitenkään erityisen paljon jos vertaa vaikka joihinkin tuttuihin. En oikeastaan edes tiedä, mistä tämä tavaraähky oikein on saanut alkunsa. Aiemmin olin ennemminkin tavarahamsteri. Ison perheen lapsena minulla ei pienenä ollut kovinkaan paljon mitään omaa, joten sitten, kun sai itse hankittua tavaroita, mistään ei halunnut luopua. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin kääntyi päälaelleen ja kaikki tavarat, joille ei ole mitään paikkaa tai kunnollista käyttöä, alkoivat ahdistaa. Ja toisaalta, harkitsen nykyään myös hyvin tarkkaan, mitä ostan.

Täydellinen ystäväviikonloppu

Haaveilen mielessäni, että saisin kerrottua asioista tänne aina heti tuoreeltaan. Tai ainakin seuraavana päivänä. Onhan tämä minulle ikäänkuin julkinen päiväkirja, josta voin itsekin myöhemmin selailla mitä on tullut touhuttua, ajateltua ja tunnettua. Valitettavasti vaan aina menee aikaa, ennen kuin ehdin koneelle istahtaa niin pitkäksi aikaa, että saisin edes jotenkin järkevää tekstiä aikaiseksi. Siksi moni postaus jää laittamatta, kun tuntuu, että asiasta on kulunut jo liian kauan eikä sitä osaa enää niin hehkuttaa ja tapahtumien herättämät todelliset tunteet ovat jo saattaneet laimeta. Nyt on kuitenkin poikkeus. Vaikka eletään jo tiistaita ja arki on iskenyt päin näköä, elän vieläkin silmät loistaen viikonlopun jäljiltä.

Vietin erittäin harvinaista vapaata viikonloppua parhaiden ystävieni kanssa. Lapset olivat isukin kanssa kotona ja me lähdimme kolmen naisen voimin siskoni luokse eteläiseen Suomeen. Oli ihanaa saada aikaa ihan vain itselle ja tietysti myös kunnolla ystäville. Ystävyyssuhteiden hoitaminen kun tuppaa jäämään perhe-elämän jalkoihin. Viikonloppu piti sisällään hyvää ruokaa ja vähän juomaakin, shoppailua, saunomista, elokuvia ja tietenkin paljon puhetta, naurua ja itkuakin. Kaiken huippuna oli yllättävä sunnuntai. Aamulla heti herättyämme saimme kuulla, että olisi mahdollisuus päästä kuumailmapallolennolle ja pitihän tilaisuus käyttää hyväkseen. Oli kyllä aivan huikaiseva kokemus, jota tullaan muistelemaan varmasti pitkään. Ilmeisesti tuo viikonlopun herättämä ilo loisti meistä kaikista myös ulospäin, sillä kotimatkalla pysähdyimme hampurilaisille ja joku tuntematon vanhempi naishenkilö kysyi meiltä, että onko hampurilainen noin hyvää, kun kaikilla silmät loistaa. Ehkäpä syy oli jossain muualla kuin hampurilaisessa. Viimeistään tuossa tilanteessa tajusin, miten hyvin viikonloppu oli onnistunut ja miten paljon olin sitä kaivannut ja tarvinnut. Ja itse asiassa se teki varmasti hyvää meidän koko perheelle. Äiti sai ladata vähän akkuja ja lapset saivat viettää isukin kanssa aikaa. Ikäväkin ehti tulla, kotiin päästessä nimittäin tuli itku, onnesta.

Mummotyyny

Blogin alkuaikoina kerroin innostuksestani isoäidin neliöihin. Virkkasin niitä tuolloin muutaman, mutta sitten työ unohtui pitkäksi aikaa laatikkoon. Eräänä syksyisenä päivänä eli muutama kuukausi sitten pengoin neule/lankalaatikkoani yhdessä äskettäin neulomisesta innostuneen ystäväni kanssa ja mitäs sieltä löytyikään, vihreitä isoäidin neliöitä. Ystäväni kiinnostui niistä kovasti, eikä ihme, vihreä on ollut hänen lempivärinsä niin kauan kuin muistan. Niinpä vihjasin, että joulutontut saattoivat huomata hänen innostuksensa ja sain kipinän virkata neliöitä lisää. Ja tyynyhän siitä sitten tuli. Tosin se odottelee vieläkin omistajaansa sillä emme ole saaneet aikatauluja sovitettua yhteen ystävän työn ja meidän sairastelujen takia. Kamalaa, että minullakin on muka niin "kiire" etten ehdi ystäviä tavata, mutta totta puhuen meillä on sairastettu oikeastaan koko alkuvuosi. Ensin vesirokko, sitten mahatautia ja nyt poikasella luultavasti vauvarokko. Toivottavasti tämä nyt jo riittää ja voi taas pikkuhiljaa alkaa kaivautua kotiseinien sisältä ulos ja alkaa kohentaa sosiaalistakin elämää.

Lukutoukka

Joulun jälkeen se aina iskee, hirveä hinku lukea kirjoja. Jopa puoli vuotta hurahti taas, etten lukenut kirjan kirjaa, mutta nyt... olisin koko ajan nenä kiinni kirjassa jos vain mahdollista. Telkkariakaan ei enää huvita katsella, välillä laitan joitakin ohjelmia tallennukseen ja katson ne sitten kun jaksan ja muistan. Tokikaan minulla ei lukemiseen ole niin ruhtinaallisesti aikaa kuin toivoisin, lapset vaativat oman aikansa ja haluan sen myös heille antaa vielä kun he ovat pieniä ja kaipaavat äidin seuraa. Kuitenkin illan tullen lasten mentyä nukkumaan käperryn sohvan nurkkaan tai sujahdan peiton alle ja luen, luen ja luen. Ahmin sivuja joskus tuntikaupalla niin , että joskus aamulla on hieman vaikea saada kiskotuksi itsensä sängystä ylös. Siispä voi olla, että lähiaikoina ilmestyy taas hieman enemmän kirjapostauksia.

kuva täältä

Pukinkontista paljastui edellisvuoden tavoin Kate Jacobsin uusin kirja Lankakaupan talvi. Lahja ei kylläkään ollut mikään yllätys, sillä tilasin sen itse ja taisinpa paketoidakin, isäntä toimi vain maksumiehenä. Kirjan lukemiseen ei taaskaan montaa päivää mennyt, mutta mielestäni tämä ei ollut niin koukuttava kuin sarjan kaksi aiempaa osaa. Se saattoi johtua siitä, että tässä osassa ei ollut niin paljon neulomiseen liittyvää juttua kuin aiemmissa osissa. Ihan kelpo luettavaa silti ja olen iloinen, että kirja löytyy nyt hyllystäni, sillä ehdottomasti luen koko sarjan vielä uudelleen, enkä pistäisi pahakseni jos sarjaa tulisi vielä lisää. Vielä kun löytäisin jostain omakseni sen ensimmäisen osan jonka aikoinaan lainasin kirjastosta.

Vielä siitä joulusta

Eipä noita kuvia tullut näköjään kovin paljon otettua. En ehkä ole oikein kameraihmisiä, mieluummin nautin hetkistä silloin kun ne on käsillä kuin keskittyisin kuvaamisen jotta voisin muistella noita hetkiä myöhemmin. Tässä nyt kuitenkin muutama kuva joulusta joka oli hieman erilainen kuin aiemmat jouluni. Suurimmat erot olivat ehkä saunan puuttuminen ja joulupäivänä alennusmyynnin tungoksessa tarpominen totutun löhöilyn, suklaan syömisen, lukemisen jne. sijaan. Ruotsissa kun mellandagsrea pärähtää joissakin kaupoissa käyntiin jo joulupäivänä. Tämä oli minulle ihan uutta ja olin aivan ihmeissäni. Eihän sinne toki pakko ollut lähteä, mutta isäntä halusi metsästämään uutta puhelinta ja samalla pääsin hakemaan itselleni tai oikeastaan kotiin maton, jota olin kuolannut jossain mainoksessa.

Muuten joulu meni aika samojen kaavojen mukaan kuin Suomessa. Ainakin ruokien osalta tähän vaikutti se, että vietimme suomalais-ruotsalaista joulua. Ruotsiakaan en siis kovin paljon oppinut lisää, sillä suurin osa ihmisistä, joiden kanssa joulua vietimme, puhui/puhuu myös suomea.

Se ero on pakko vielä mainita, että suklaata söin jouluna ihan luvattoman vähän. Paketeistakaan sitä ei löytynyt yhtään, mutta jostain kumman syystä en sitä kaivannutkaan. Tosin kotiin palattua tilanne on kyllä korjattu...