Viikonloppu tuli ja meni. Talo oli täynnä hulinaa, mutta itselläni oli jotenkin ontto ja yksinäinen olo. Koti-ikävä meinaa välillä kaihertaa ja varsinkin, kun katselimme kuvia entisestä kodistamme Suomessa ja tyllerö itki ja sanoi, että haluaa omaan kotiin, ei ollut itselläkään itku kaukana. En tosin kaipaa niinkään vanhaa kotia vaan kaikkia rakkaita ihmisiä, joita ei voi enää tuosta noin vain lähteä tapaamaan. Ei varsinkaan nyt, kun raha-asiat ovat vielä täällä aivan rempallaan. Ja vaikka tulen hyvin toimeen isännän perheen kanssa, minulle tulee välillä täällä tosi ulkopuolinen olo. Onhan heillä muilla yhteinen menneisyys ja aika erilainen tausta kuin minulla.
Tiesin toki etukäteen, että tällaisia tunteita tulee varmasti jossain vaiheessa ja uskon kyllä, että näistä pääsee yli, mutta ei näihin silti osaa kunnolla varautua. Välillä, varsinkin viikonlopun aikana on ollut sellainen olo, että on tehnyt mieli hypätä ensimmäiseen laivaan tai lentokoneeseen ja palata Suomeen, mutta enpä sitä kyllä ihan tosissani tekisi vaikka siihen tarjoutuisi tilaisuuskin. Kuitenkin, kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat täällä.
Ehkäpä tätä ikävää lievittää hieman se, että noin kuukauden kuluttua ihanainen ystäväperheemme saapuu tänne viikoksi. Tuskin maltan odottaa. Tuntuu niin oudolta, kun aiemmin on tottunut näkemään heitä vähintään kerran kuussa ja nyt ei olla nähty yli kahteen kuukauteen ja vielä täytyy kuukausi odottaa.
Näissä fiiliksissä lähtee siis käyntiin viimeinen kokonainen lomaviikkoni. Ensi viikon puolessa välissä aloitan kielikurssin, mikä toivottavasti sekin helpottaa sopeutumistani tänne. Mutta hui, kuinka minua jännittää.. Toisaalta odotan kyllä innolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti