olen nuhanenä, lapset kiukuttelevat kun en jaksa viedä niitä pihalle, odotellaan lumen sulamista ja toppavaatteista luopumista. Poikanen kiipeilee joka paikkaan, mutta osaa onneksi myös tulla alas. Tehdään junanradasta rinkuloita, joissa on kiva pyöriä, jokaiselle oma. Pää täynnä hoidettavia ja mietittäviä asioita. Isoja. Koko loppuelämään vaikuttavia. Eilen kaikki näytti vielä toivottomalta, mutta tänään tuntuu paremmalta. Voisinpa joskus lopettaa tämän stressaamisen ja pessimismin. Nyt menen kahvin keittoon jos vaikka ajatus vähän kirkastuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti